Kirjoitukset

The Last Touch

Kurenai, 23.09.2006 18:52
Katsottu 2413 kertaa

En ollut milloinkaan tuntenut vastaavaa. Rakkaani huulet hyväilivät kaulaani, minä nojasin pääni taaksepäin, paljastin kaulani, annoin hänen tehdä mitä tahtoo. En tahtonut vastustella, en tahtonut paeta, en tahtonut muuta kuin tuon hetken olevan ikuinen. Takanamme kohosi jyrkkä vuorenseinämä, jossa oli teräviä kiviä. Kivet näyttivät hyökkäävän kimppuumme hetkenä minä hyvänsä. Tuijotin kiviä rakkaani olan yli. Rakkaani siveli käsillään selkääni ja suuteli tällä kertaa huuliani. Hän nuolaisi kielensä kärjellä kaulaani ja heitti päänsä taaksepäin. Hänen huuliltaan karkasi huudahdus, kuin leijona käsivarsillani hän oli. Suoristin vartaloni, upotin käteni rakkaani hiuksiin ja näykkäsin hänen alahuultaan. Hän koukisti polviaan, kumarrun ja suutelin hänen huuliaan uudelleen ja uudelleen. Hitaasti rakkaani kohotti kätensä ja upotti sen hiuksiini, riuhtaisi niitä hiljaa ja upotti uudelleen kätensä hiuksiini. Katsoin rakkaani kasvoja, huomasin kyyneleen valuvan hänen silmäkulmastaan. Sipaisin sitä hellästi sormellani, mutta se ei lähtenyt. Suolaista nestettä tarttui sormenpäähäni, tuijotin sen kaunista kimallusta hetken. Käänsin katseeni rakkaani silmään, saatoin nähdä oman kuvajaiseni siinä. Uppouduin rakkaani katseen syvyyksiin, näin paljon, tunsin paljon. Näin syvälle rakkaani sieluun, sinne, minne kukaan muu ei ollut nähnyt minua ennen. Uppouduin muistoihin, aikaan jolloin en edes tiennyt rakkaani olemassaolosta. Tiesin jonkun olevan jossain minua varten, mutta en tiennyt kenen tai missä. Uin epätoivon meressä, näin rakkauteni kuihtuvan olemattomiin siinä, silmieni edessä. Itkin iltaisin itseni uneen, odottaen rakastani tulevaksi luokseni. Kuihduin melkeinpä olemattomiin, en juonut, en syönyt. Minä olin ontto, sisälläni ei ollut mitään muuta kuin loppumaton tyhjyys vailla täyttäjäänsä, ja täyttäjää sille tyhjyydelle minä hain. Minulla ei ollut ketään, minä en ollut kukaan. Pelkäsin tyhjyyden loppua mutta samalla odotin sitä. Minä en tahtonut olla enää ontto, mutta en tiennyt, millaista olisi olla…jotain muuta kuin ontto. Olla, rakastaa, hymyillä, nauraa. Millaista se olisi? En enää muistanut, olin sen joskus kokenut, mutta en uskaltanut enää muistella. Sen onnen muisto olisi tuonut mukanaan onnen päättymisen muiston, sen muiston, joka vuodattaa enemmän kyyneliä kuin mikään muu. Minä en tarvinnut muistoja, en menneisyyttä. Menneisyyttä kutsutaan menneisyydeksi, koska se on mennyt, tulevaisuutta tulevaisuudeksi, koska se on tulossa vielä. Minä tahdoin keskittyä tulevaisuuteen, vaikka en jaksanut uskoa sen olevan valoisa. Harhailin yksin, minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt jossain henkilön, jota voisin rakastaa, mutta hän pakeni aina. Minä juoksin hänen perässään, näin hänen kääntyvän kulman taa, menevän sisään jostain ovesta, menevän outoon taloon, kääntyvän kulman taa, lähtevän luotani. Minä etsin häntä, minä etsin häntä, tuhlasin vuosikausia hänen etsimiseensä, loin pitkiä katseita vastaantulijoihin miettien, tuntisiko hän hänet. En rohjennut kysyä. Makasin pitkät illat ja yöt yksin sängyssäni, toinen puoli sängystäni kylmänä, tyyny koskemattomana. Uppouduin romanttisiin unelmiini, joissa hän haki minut, vei minut pilvilinnaan jossa utopiani toteutui ja sain taas hymyn kasvoilleni. Ajan myötä pilvilinna hajosi tomuksi, unelmat unohtuivat ja tilalle tuli ikuinen harmaus. Kunnes jo unohdetut unelmani tulivat tosiksi ja minä en ollut enää ontto. Olin kokonainen, minä olin, rakastin, hymyilin ja nauroin. Tutkiskelin rakkaani kasvoja, minä tunsin ne jo läpikotaisin, mutta silti minä tutkiskelin niitä. Tahdoin tietää joka ikisestä muutoksesta ensimmäisenä, tietää, miltä rakkaani kyyneleet maistuivat, tuntuivat, tuoksuivat, näyttivät. Minä tiesin. Minä olin rakkaani kanssa omassa maailmassamme, missä emme nähneet mitään mikä olisi voinut meitä vahingoittaa. Meidän maailmassamme kaikki olivat meidän kaltaisiamme, emmekä me saaneet kummallisia katseita. Minä rakastin maailmaamme, vaikka tahdoinkin nähdä muita maailmoja. Minä tunsin, että en voisi enää kauan olla onnellinen omassa maailmassamme, minä tiesin sen, ja minä tahdoin pois. Puhuin rakkaalleni tuntikausia, puhuin siitä, millaista muualla voisi olla. Minä en tiennyt, mutta silti minä puhuin. Minä puhuin, kunnes rakkaani myöntyi lähtevänsä kanssani, jos päättäisin lähteä. Minä päätin, tietämättä, mitä kohtaisimme toisaalla. Me kysyimme neuvoa, me emme luovuttaneet, vaikka meille naurettiin. Me tahdoimme pois, me emme olisi muutoin selviytyneet. Lopulta me saimme tietoomme, kuinka lähteä, ja me lähdimme. Menimme välittömästi. Vilkaisin vielä viimeisen kerran tuttuun rakkaaseen maailmaamme ennen kuin se katosi harmaan savuverhon taa. Olin lähtenyt viimein. Minä näin tähtiä. Tähdet, valot ja värit ympäröivät minut, minun oli kylmä. Rakkaani piti minua edelleen kädestä kiinni, hänen kätensä toi minulle turvaa oudossa ympäristössä. Minä rakastin häntä, ja minä tiesin hänen rakastavan minua. Niin kauan kun minulla oli hänet, en pelännyt mitään enkä ketään. Tähdet, valot ja värit pyörivät ympärilläni aina kiihtyvällä vauhdilla, kunnes vihdoin näin välähdyksiä toisesta maailmasta. Ihmiset kulkivat ympäriinsä, he olivat onnellisen näköisiä. Minä puristin rakkaani kättä lujempaa, hän puristi omaani. Siitä tiesin hänen näkevän saman kuin minä. Onnellisuus täytti sydämeni, minä pääsin pois, ja minä pääsin toisaalle. Seisoimme ihmisten ympäröiminä, jossain vaiheessa rakkaani oli irrottanut otteensa kädestäni. Katselimme ympärillemme, ihmetyksin täyttämin sydämin. Katsoin rakkaaseeni, hän katsoi ohitseni, riuhtaisi minua kädestä ja veti minut toisaalle. Me kävelimme käsi kädessä, kävelimme ympäriinsä, näimme asioita. Taivaalla paistoi aurinko, leuto tuuli hyväili kasvojamme. Minun oli hyvä olla. Tunsin vastustamatonta halua tanssahdella, ja niin tein. Hypähdin muutaman kerran ilosta, rakkaani vierelle. Hän katsoi minua hymyillen iloisena, minä vastasin hänen hymyynsä. Suljin hänet syleilyyni, otin hänet hellästi, omistin hänet rakkaudella. Suutelin häntä, maistoin hänen huumaavan makunsa, vedin syvään hänen tuoksuaan. Rakastin häntä joka solullani, annoin itseni hänelle ja hän otti minut. Illan tullen minä käperryin hänen kainaloonsa, kerroin hänelle rakastavani, tarvitsevani ja haluavani häntä. Hän suuteli otsaani ja kertoi tuntevansa samoin minua kohtaan. Suojasimme toisemme toisillamme, kietouduimme toisiimme, kiinni toisissamme makasimme. Kosketukset polttivat ihoa, huulet polttivat huulia, rakkaus korvensi sydämiä. Kunnes kaikki särkyi. Houkan toivoon ei ole luottamista, sen saimme todeta. Me emme kuuluneet mihinkään joukkoon, me olimme erilaisia, kaukana toisista, vihattuja, kammottuja, inhottuja! Meidät saisi tappaa, ampua, repiä kappaleiksi, viiltää, antaa vuotaa kuiviin ja nauraa meidän kuollessamme. Me emme saaneet olla onnellisia toistemme kanssa, meidän kuului olla surullisia! Masentuneita! Vihaisia! KUOLLEITA! Ja kuolleita me olimme, niin kuolleita kuin vain voimme olla. Me emme tahtoneet elää, jos eläminen tarkoitti sitä, että ei saanut rakastaa sitä ketä tahtoi, vaan rakkaus piti kätkeä, rakastaa sitä kuka toisille kävi. Minä en tahtonut elää valheessa, sillä minusta se ei ollut elämää laisinkaan. Mieluummin salasin rakkaani, salasin rakkauteni ja nautin hänestä, nautin siitä, että meitä ei nähty, eikä kuultu. Mutta luulo ei ole tiedon väärti, sen sain huomata ja katkerasti sainkin. He kuulivat meidät, näkivät meidät, tiesivät mitä teimme ja mitä tunsimme. He vihasivat meitä, heidän vihansa kasvoi heidän mustissa sydämissään kunnes ne olivat pakahtua eivätkä he saaneet pidäteltyä tuota vihaa enää. He antoivat vihansa virrata, he lakkasivat sen pidättelyn, he kävivät kimppuumme, raastoivat, rikkoivat, löivät, purivat, potkivat, viilsivät. Tappoivat. Kyyneleet ja veri sekoittuivat muodostaen ringin ympärillemme, ringin, jota yksikään heistä ei tohtinut ylittää. He katselivat meitä turvallisen välimatkan päästä, kuolleita olimme ruumiiltamme mutta henkemme pysyivät kehoissamme. He sytyttivät tulet lihaamme, polttivat meidät, yrittivät polttaa rakkauden, yrittivät tappaa siteen väliltämme, yrittivät tappaa vahvimman asian mitä on milloinkaan ollut ja mitä tulee milloinkaan olemaan. He yrittivät saada meidät lähtemään, pysymään poissa, erossa toisistamme, mutta karvaan epäonnistumisen saivat kokea. Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sen saimme huomata. Me emme kuolleet, me paloimme tuhkaksi, lensimme tuulen mukana pois ja tulimme taas eläviksi. Meistä tuli kokonaiset puolikkaat, puolikkaat, jotka yhdessä muodostavat kokonaisen. Käsi kädessä kulkiessamme olimme kokonainen, rakastellessamme olimme kokonaiset, suudellessamme olimme kokonaiset, aina yhdessä ollessamme olimme kokonainen. Paikka, jossa olimme, oli meidän. Muita siellä ei ollut — vain me. Ja me teimme siitä kauniin, teimme siitä puutarhan, jossa rakkautemme saisi kukoistaa ikiajat. Aamu ja ilta kumarsivat toisiaan, yö ja päivä tanssivat yhdessä, kesä ja talvi olivat rakastavaiset ja kevät ja syksy parhaat ystävät. Kaiken keskellä olimme me, rakkautemme huumaavat houkat. Ilo ja onni eivät kestäneet. Me tarvitsimme muita ihmisiä, me emme jaksaneet olla ilman muuta seuraa. Rakastamani kasvot alkoivat käydä kyllästyttäviksi, rakkaani suudelmista en enää nauttinut, kosketukset eivät saaneet sähköisiä väreitä vilistämään pitkin kehoamme. Vaikka näytimme sellaisilta, jotka eivät muita tarvinneet, me tarvitsimme. Toisiamme tarvitsimme myös, mutta muut olivat ne, jotka pitivät rakkautemme elossa. Viidennen kesän taituttua syksyksi kaikki särkyi. Rakkaani kertoi lähtevänsä, hän tarvitsi muuta, hän tunsi tukehtuvansa ainaisessa ilossa ja riemussa. Kerroin tuntevani samoin, ja niin me lähdimme. Harhailimme halki vuoristojen ja alankojen, kuljimme pitkin jokien uomia, merien rantaviivoja, pitkin polkuja metsissä. Käsi kädessä kuljimme, luullen kulkevamme kohti voimakkaampaa rakkautta, mutta houkan toivoa se vain oli. Vaelluksemme alusta oli kulunut kolme talvea kun eräänä kevätaamuna sumun hälvetessä huomasin rakkaani olevan poissa. Olin yksin, hän oli jättänyt minut yksin, elämään ilman hänen kosketustaan, ilman rakkauttaan. Hänen mentyään minulla ei ollut mitään. Itkin katkeria kyyneliä kunnes ne ehtyivät, kunnes nyyhkytykseni saivat minut huonovointiseksi ja mieleni turraksi. Suru ei poistunut minnekään, se jäi vainoamaan minua, se painoi mieltäni, se ajoi minut hulluuden partaalle. En tiennyt, missä rakkaani oli, en tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut, tulisiko hän takaisin, kaipasiko hän minua, oliko hän mennyt tarkoituksella vai väkivalloin pakotettuna. Epätietoisuus viilsi sydäntäni veitsen lailla, tuska riipi rintaani. Kesän taittuessa syksyyn päin en enää jaksanut. Sydämeni sirpaleet olin kadottanut, enkä vaivautunut etsimään. Kyyneleet olivat loppuneet, eikä niitä enää tulisi. Tuskaan olin turtunut, ja se oli pahinta. Ajattelin rakastani tuntematta mitään, pelkäsin, että hän tulisi takaisin mutta samalla toivoin sitä. Pakkaset saapuivat, polttaen ne kohmettivat sormeni, jäädyttivät minut. Yöpakkaset kestin, mutta syksyn vaihduttua talveksi pakkaset alkoivat piinata myös päivällä. Sydämeni hylkäsi minut lopullisesti, katkerasti huudahtaen se särkyi lopullisesti. Heittäydyin synkkään jokeen, annoin sen viedä minut pois, kauas pois. Jäätävän kylmä vesi täytti keuhkoni ja vapaus tuli. Minä lensin, lensin perhosen lailla, linnun lailla pois, kohti aurinkoa ja auringon ohi. Lensin nopeasti, ilo täytti sydämeni jonka palaset olivat yhdistyneet rintaani. Lensin takaisin, lensin sinne, mistä olin joskus rakkaani kanssa lähtenyt, lensin ja laskeuduin kallion vierelle. Siinä seisoin kunnes rakkaani tuli. Hän tuli, ja kertoi miksi oli mennyt, kuka hänet vei. Rakkautemme puhkesi uuteen kukkaan, sellaiseen kukkaan, joka ei aivan heti kuihtuisi. Pehmeät huulet huulillani veivät minut takaisin onnen maahan, maahan, jossa mikään ei tullut auringon eteen.

Kommentit