Kirjoitukset

Verta lumella

penguin, 25.09.2006 18:23
Katsottu 2278 kertaa

En välittänyt kivusta. Se oli, mutten välittänyt siitä. Pian olisi vähän parempi olo... Katsoin pitkään kättäni. Se oli oma käteni, omaa lihaani ja vertani, mutten tuntenut sitä omakseni. Ranteesta kyynärtaipeeseen asti. Verenpunaisia ja valkoisia, pitkiä ja lyhyitä. Uusia ja vanhoja. Itse tekemiäni. Jäljet. Ne olivat ja pysyivät, en voinut sille mitään, enkä edes halunnut niiden katoavan. Vapisevin sormin tartuin peilinpalaseen ja viilsin uuden viillon vanhojen keskelle. Pystysuora, ranteesta lähes taipeeseen asti pitkä haava jäi jäljelle peilistä. Olin tarkoituksella painanut palasta mahdollisimman syvälle ihoon, repien ihon rikki, avaten arpeutuneen ihokudoksen. Silmiini tulvivat kyyneleet, mutta jatkoin, yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lyyhistyin huoneeni lattialle, kuten kymmenet kerrat aikaisemminkin. Annoin kuumien kyynelten virrata vapaasti kasvoilleni. Maistoin suussani sekä kyynelten suolan että veren metallisen, ehkä kuparisen maun. Huoneessa haisi veri, pelko ja epätoivo. Kuten aina ennenkin. Kukaan ei huomannut tänäkään maanantaina mitään. Toisaalta, miksi olisivatkaan? Olinhan pirteä, puhelias ja hyväntuulinen itseni. Neiti Aurinkoinen omassa persoonassaan. Niille ihmisille, joiden kanssa olin koulussa, esitin erilaista. Elämäni oli yhtä pirun showta, tragikomediaa suorastaan. Eihän kukaan voinut arvata, millaisia totuuksia kuori pitää sisällään. "Päältä kiiltelee, sisältä mätänee, olen valheenrakentaja." Totta joka sana. Koulussa puhua pälpätin ylitsevuotavan iloisesti aina, kun minulla oli paha olla -toisin sanoen melkein joka päivä. Minulla ei ollut sellaisia ystäviä, joille olisin voinut puhua mistään tärkeästä, joten en puhunut. Ennemmin kertoilin hauskoja vitsejä ja naiiveja juttuja. Päälle päin näytti siltä, kuin minulla olisikin kaikki kunnossa. Muiden läsnäollessa olin positiivinen, hauska ja aurinkoinen. Näytinkin sellaiselta: vaaleat kiharat, ruskeat silmät, pitkät tummat ripset, suora, valkea hammasrivistö ja ohuet kulmakarvat. Olin pitkä ja hoikka, en erityisen kaunis mutta sievä. Käytin värikkäitä, pitkähihaisisa paitoja ja mukavia farkkuja. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää.... Illalla olin yksin omassa huoneessani. Kaivoin päiväkirjani vaatekaappini alahyllyltä, liian pienten farkkujen alta. Se oli tummanvioletti, reissussa rähjääntynyt kovakantinen yksilö, johon olin kahden vuoden ajan kirjoittanut lähes päivittäin. Selailin vanhoja kirjopituksiani kirjan alusta. Ne olivat 13-vuotiaan Tuulia Tähtisen ajatuksia, niin erilaisia, paljon huolettomampia kuin nyt. Sekä hämmentyneenä että yllättyneenä luin omalla käsialallani kirjoitettuja sanoja, rivejä, sivuja. Silmiini kihosivat kyyneleet, kun luin tuon vieraan, minun itseni, tekstejä. Selailin eteenpäin, mutta äkkiä puristin silmäni kiinni. Yritin, mutta näin sarveiskalvoillani edelleen kuin tulikirjaimin kirjoitetut sanat ehkä kuukauden takaa: "Jokainen käsittelee tunteensa omalla tavallaan. Tämä on minun tapani. Olen luonut itselleni kuplan, kuoren. Kukaan ei tiedä, millainen olen, mitä tunnen, mitä pelkään, kosken päästä ketään oikeasti lähelleni. Kukaan ei näe kovan ulkokuoren alle, pehmeään, heikkoon keskustaan." Nyt, kaikkien kirjoitusten, tyynyyn itkettyjen itkujen ja suorien toimintakertojen jälkeen ulkokuoreni oli kovettunut. En pystynyt näyttämään pahaa oloani kenellekään, oikeasti. Ehkä niin olikin parempi. "Eikä kaikki tyhjyys edes mahdu sisimpään, sen myrkky vuotaa elämään, siihen tuksehtuu kun hengittää." Näin ei tosin ollut käynyt minulle. Vielä. "Mitä jäljelle jää, jos mult' kuoret häviää? Sieluni haavat, salatut, sanat hellät, kaivatut. Salaisuudet mustat, vuosien takaiset tuskat. Kuori kaunis, eheä, silti liian helppo särkeä. Sisällä ajatukset heikot, mieleni demonit ja peikot. Jos kuorein katoaa, mistä suojaa saan?" Eräänä päivänä tullessani koulusta taas kerran tyhjään taloon, tarkastelin kotiani ulkopuolisen silmin. Ei, paikka ei ollut kotini. Siellä ei ollut ainuttakaan merkkiä minusta. Ei treenikamppeita, valokuvia, lappuja. Ei mitään. Silloin ymmärsin, ettei paikkani ollut täällä. Täällä ei ollut minulle mitään tärkeää, mitään merkittävää. Se sai minut vain surulliseksi, ei muuta. Ei vihaa, raivoa, hämmennystä. Surua vain. Illalla luin taas päiväkirjaani. Mitä lähemmäs nykypäivää tultiin, sitä ahdistuneemmiksi, epätoivoisemmiksi merkinnät muuttuivat. Itse asiassa olen koko ajan ahdistunut. Sisälläni on kuin musta aukko, joka imee pikkuhiljaa elämäniloni, senkin, mitä siitä vielä on jäljellä. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, olen sisältä niin kuollut kuin ihminen vain voi olla. Sisälläni on tyhjys, jota ei voi täyttää. Minä itse en osaa, eikä kukaan ole minulle niin tärkeä, että kykenisi siihen. Minä... en ole minä. Jokin on muuttunut. En tiedä, miten selittäisin sen. Kaikki vain tuntuu niin yhdentekevältä, missään ei ole mieltä. Kukaan tai mikään ei ole minulle tärkeää, tähdellistä. "Päivä toistaan aina seuraa, viikot kuluu kuukausiin. Vuodet vuosistaan, kääntää sivuun seuraavaan, niihin piirtää jälkiään." Päivät kuluvat samanlaisina, iloisina ja nauravina, mutta silti niin epätoivoisina. "Even when you smile, even when you laught, I can see it in your eyes that inside you wanna cry." Ja sitä rataa. Kaksoiselämää, sitä minä elän. Nyt ja ikuisesti. Nauroin kovaa, pulppuavaa naurua. Sitä naurua, jota koulukaverini ovat tottuneet kuulemaan, valenaurua. Juttu, jota kerrottiin, ei edes ollut erityisen hauska, nauroin vain muiden mukana. Itse asiassa minulla oli taas ahdistunut ja tuskainen olo. Olisin halunnut olla omassa huoneessani ja itkeä. Mutta ihminen harvemmin saa mitä haluaa. Pienen hetken tuska oli käsinkosketeltavaa ja lähellä oli, etten olisi siinä paikassa purskahtanut itkuun katsellessani heitä. Ei huolia, ei murheita. Normaaleja, ehkä hieman tyytymättömiä ihmisiä, mutta kuitenkin normaaleja. Suru ja epätoivo vääristivät äkkiä kasvojani, ja toivoin, kuumeisesti, ettei kukaan huomannut kimaltavia täpliä silmissäni. A-K, pieni ja pippurinen tyttö, katsoi minua kummasti, kun pyyhin silmiäni. Hymyilin hänelle itsevarmaa ja valloittavaa Hei-minä-olen-Tuulia -hymyäni. Hän ei vastannut, vaan tuijotti minua suoraan syvälle silmiini, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tuijottaa takaisin. A-K:lla oli hätkähdyttävän vihreät silmät. Ne olivat niin vihreät, että jollen olisi tiennyt paremmin, olisin väittänyt hänellä olevan värilliset piilolinssit. Jotenkin olin varma, että hän näki lävitseni, tiesi salaisuuteni. "En tahdo nähdä koskaan enää isän pettyneitä kasvoja, en kuulla koskaan enää äidin vihaisia sanoja. Tiedän sen jos, en ole täydellinen. Ei kukaan, et säkään, älä ole surullinen. Mä kaikkeni annan, usko pois, jos parempi vain olla vois. En vain riitä, myönnän sen. En väitteitäs kiistä, olen puutteellinen." Kukaan ei ole täydellinen. Mutta olisiko liikaa vaadittu, jos haluaisin tuntea itseni kokonaiseksi? Hyväksytyksi, pidetyksi, rakastetuksi? Minä en ole edes puolikas, siltä ainakin tuntuu. En ole enää edes ihminen, tuntemani suru, tuska ja itseinho ovat niin epäinhimmillisiä. En edes jaksa laskea, montako tuntia olen maannut huoneeni lattialla, silmät kiinni, veri korvissa kohisten. Ajatellut asuioita ja inhonnut itseäni. Miettien, millainen olen ja millainen voisin olla. Ja se saa minut itkemään vain entistä enemmän. "Haluat pois, jonnekin kauas pois. Et vain tiedä, missä parempi ois. Täällä kukaan ei välitä, paha olla, et selviä. Et pysty kaikkea kertomaan, joudut osan salaamaan. Salaat sun kyyneleet, hiljaa nielet, itkunpuuskat suuret ja pienet. Tahtoisit jäädä siihen makaamaan, silmät kiinni, nyt ja ainiaan. Unohtaa, torkahtaa, ikuiseen uneen nukahtaa." Istuin sängylläni kädet tukahdetusta raivosta ja vihasta täristen. Vihasin itseäni. En voinut käsittää, miten saatoin melkein tehdä jotain niin typerää..? A-K kysyi tänään liikuntatunnilla, oliko kaikki hyvin, ja minä melkein... Minä olin aikeissa kertoa hänelle aivan kaiken. Onneksi en tehnyt niin, hillitsin itseni. Mitä se olisi hyödyttänyt kumoaakaan? Ei mitenkään. "I just want to keep deep in my own world. But I'm so lonely I don't even want to be with myself anymore." Kun en itsekään siedä itseäni, niin miten joku muu sitten? Jos kertoisin A-K:lle, niin vuodattaisin aivan kaiken, itkisin, pärskisin... Mutta kukaan ei näe Tuulian itkevän. Ei koskaan. Hakeuduin huoneessani olevan pianon ääreen. Se oli ainoa tärkeä asia koko talossa. Asettelin sormet huolellisesti koskettimille ja aloin soittaa Joutsenlaulua. "Nuo hetket syntymästä kuolemaan, ei haihdu ruska milloinkaan... Tuo tuska kiinni saa..." Soitin kappaleen kahteen kertaan ja itkin samalla. Näköni sumeni, mutta jatkoin silti. Tunsin koskettimille pudonneet kyyneleet sormenpäissäni ja kehoani ravisuttava tuska hellitti hieman. Soitin koko illan, ja tunsin itseni hieman elävämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Ehkä tapahtuisi ihme, ehkä kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Jep, ja ehkä maailmaan tulisi rauha ja marsilaiset. Koulupäivä on päättynyt ja show ohitse. Voin taas olla oma itseni. Huoneessani katselin omaa kättäni ja huokailin muutamaan otteeseen syvään. Joskus käteni olivat olleet kauniit, muidenkin kuin minun mielestäni. Nyt ehkä sokea, jos hänkään, erehtyisi kutsumaan käsiäni kauniiksi. Kun oikein pinnistän näköäni ja mielikuvitustani, näen käsiini kirjoitetun tositarinan. Tarinan tytöstä, jolla oli kaikki mahdollisuudet. Tyttö nimeltä Tuulia Tähtinen. Hän olisi voinut saada kaiken, mutta epäonnistuja ei saa mitään. "Turn it into something good, there's a chance you really good. Turn it into something special." Katulamput valaisivat heikosti kotimatkaani. Olin tulossa kaupasta, koska isä oli ylitöissä eikä Salli, isän uusi vaimo, voinut pömpöttävän vatsansa, jota myös raskaudeksi kutsutaan, takia rasittaa itseään, minä sain kävellä hyytävässä pakkasessa myöhään illalla. Kannoin sämpyläpussia toisessa kädessäni jakatselin taivaalle, kun äkkiä kompastuin johonkin ja lensin maahan kasvoilleni. Nenästä kuului inhottava rusahdus ja lämmintä verta ryöpsähti maahan ja tuhri kasvoni. Pitkään vain makasin kylmässä, lumisessa maassa pitkin pituuttani ja veri teki kasvavaa lammikkoa poskeni alle. Nenäni tykytti säkenöivää kipua, enkä uskaltanut avata silmiäni, sillä pelkäsin, etten näkisikään enää nenääni, jos se olikin lähtenyt irti. Tämä ajatus vain tuli päähäni, ja sillä hetkellä se tuntui niin typerältä, että nauroin. Tykyttävästä kivusta huolimatta nauroin, en valenaurua vaan oikeaa, omaa nauruani. Nauru kuitenkin loppui lyhyeen. sillä kipu koveni ja verta tuli koko ajan enemmän. Makasin edelleen maassa ja yritin nousta. Hämmästyin, sillä veri oli jäätynyt poskeeni ja maahan. Kuulin takaani juoksuaskelia ja käännyin katsomaan. A-K juoksi minua kohti yllään mustat juoksukuteet. Hankasin poskeani ja hymyilin tuskaisesti, kun A-K pysähtyi punaisena ja hengästyneenä kohdalleni. Hänen vihreistä silmistään paistoi niin selvästi aito hätä ja järkytys, että tunsin punastuvani. "Kuka sua on lyönyt?" A-K kuiskasi kauhuissaan. Virnistin anteeksipyytävästi. "Sorry. Koitin viiltää ranteet auki sämpyläpussilla. Kuten huomaat, ei osunut aivan nappiin, joten ette pääse musta eroon vieläkään." Naurahdin, mutta A-K kalpeni. "Ei mutta oikeesti. Tuulia, mitä tapahtui? Sun nenästä tulee verta aivan poskettomasti. Onko se mustunut?" Ja lupaa kysymättä hän koitti nenääni. Sekä yllätyksestä että kivusta vingahdin kuin pelokas koiranpentu ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Sattui epäinhimmilisen paljon. Pompin tasajalkaa katulampun alla ja päästin kirosanojen litanian. A-K ja miljoonat putoilevat lumihiutaleet olivat todistamassa tätä epätervettä ohjelmanumeroa. "Tule, käydään sairaalassa. Siis katsomassa sun nenää", hän lisäsi nähdessään ilmeeni. Joku oli onnistunut ajamaan kolarin juuri tänään ja saimme odottaa steriilinvalkeassa odotushuoneessa. Ei niin, kyllä ne kolari-ihmiset tarvitsivat apua minua enemmän. En tiedä, miksi A-K oli tullut mukaani, mutta mielestäni se oli vain mukavaa. Eipähän tarvinnut olla yksinään. Käänsin katseeni hänen puoleensa ja huomasin hänen tuijottavan kiinteästi kättäni. Sitä viilleltyä yksilöä. Olin riisunut talvitakkini ja keinutin itseäni pääni sisällä kaikuvan kappaleen tahtiin. "This is my game, my rules..." Mieleni teki kysyö, miksi hän tuijotti, mutta hän ehti avata ensin sanaisen arkkunsa: "Tuulia, ei sun tarvitsisi esittää koulussa mitään muuta, ku mitä sä olet. Sä saatat hämätä jotakuta, vaan et kaikkia. Et mua. Kukaan ei oikeasti ole, ei voi olla, noin hyväntuulinen koko aikaa! Jokaisella on joskus huonoja päiviä, ja ainakin mun puolestani sä voit olla juuri sellanen, ku sä olet oikeasti." Olisin vastannut jotain, mutta juuri silloin nimeni huudettiin ja pääsin sisään. "Mä odotan sua täällä!" A-K huikkasi ennen kuin ovi sulkeutui takanani. Nenäni ei ollut murtunut. Lääkäri, noin nelikymppinen viiksivallu, jonka nimesin heti mielessäni Vilpuriksi, vilkaisi tuulenhalkojaa, paineli vähän ja totesi sen olevan "niin, niin, juuri näin, mutta ei, se ei ollut murtunut." Kumma tyyppi. A-K odotti minua lupauksensa mukaisesti odotushuoneessa. Vasta kun lähdimme kotia kohtia, tulin ajatelleeksi hänen aikaisempaa purkaustaan. "Mitä sä tarkoitit sillä, ettei mun tarvitse esittää?" Tyttö vilkaisi ensin kelloaan, sitten tähtitaivaalle ja vasta sitten ohimennen minua. Hän huokaisi. "Sä olet vaan niin... Hyväntuulinen ja varautunut samaan aikaan. Ei sitä näe, jos katsoo nopeasti, mutta." Hän piti mietintätauon ennen jatkoa. "Mutta, kun katsoo tarpeeksi tarkkaan, näkee, että sä salaat jotain, jotain sulle tärkeää. Sä ajattelet sitä paljon, se on sulle tärkeää, muttet tahtois kertoa kenellekään. Se painaa sua. Sä makaat iltaisin sängyssä ja itket itses uneen. Sä et syö mitään ja olet epätoivoinen." Vau. Sanon vain vau. Joko A-K oli parempi ihmistuntija kuin olin tiennyt, tai sitten hän vain arvaili. Päätin luottaa arvailuun. "Mä en salaa mitään." "Jos kerron sulle salaisuuden, niin osaatko pitää sen? Kaksoiselämää joku viettää. En oo sama ihminen, vain leikisti tällainen. Kaksoiselämää, ei enempää. Tahdon huutaa, mutta ei, kuori kiukun piiloon vei. Kaksoiselämää, kaksoiselämää. Jokin estää kertonmasta, kun sydämein on musta. Kaksoiselämää, tekee kipeää." Kun avasin kotioven, Salli oli odottamassa minua. Platinanvaaleine hiuksineen ja kylmine, sinisine silmineen hän oli kuin Jääkuningatar -kirjaimellisesti. Hänen ihonsa oli äärettömän vaalea ja läpikuultava, silmänsä jotenkin kuolleet. Hän oli suorastaan pelottava. "Jaahas, missäs sitä ollaan oltu? Ei yksi kauppareissu voi kestää noin kauaa!" Jopa hänen äänensä oli kylmä kuin pakkasyö, varsinkin hänen ollessaan vihainen. "Tuulia, vihaatko sinä minua noin paljon? Onko pienen kauppareissun hoitaminen liikaa vaadittu? Vastaa minulle!" Miksi minä olisin vastannut hänelle yhtään mitään? Kyllä, Salli, vihaan sinua yli kaiken, koska sinä rikoit minun perheeni. Sinä iskit isäni äidiltäni. Vaikka äiti onkin alkoholisti, hän rakastaa minua, toisin kuin sinä. Mutta sitähän sinä et tiedä, koska minä en kerro sitä sinulle, niinhän? Ei, sinä tiedät sen. Näet sen silmistäni, joten miksi kyselet tyhmiä? Jos olisin avannut suuni, olisit vain puhunut puheeni päälle ja väittänyt minua valehtelijaksi. Niin oli käynyt ennenkin. Seisoin edelleen keskellä valoisaa eteistä ulkovaatteet päällä ja katselin kylmänrauhallisesti Sallia. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. "Mikset vastaa? Typerä tyttö, aivan niinkuin äitisikin. Aina hiljaa, kun piti puhua, puhui, kun olisi ollut parempi olla hiljaa. Joi liikaa ja juoksi muiden miesten luona---" "Turpa kiinni!" Salli jäi tuijottamaan kuin olisin lyönyt häntä. Tunsin poskieni punehtuvan, kasvojani kuumotti, mutten välittänyt. Tuon ämmän sietikin kuulla kunniansa, edes yhden kerran. "Mitä sinä sanoit? Tuulia, sinä tiedät, ettei minulle puhuta noin! Mitähän isäsikin vielä sanoo-" "Turpa kiinni! Isä ei ole nyt täällä! Sanoin turpa kiinni!" Otin askeleen Sallia kohti, kun tämä aikoi taas sanoa jotain. "Sinä et tunne äitiäni, ymmärrätkö? Ja hän ei ole mikään huora! Ja vaikka olisikin, on hän ainakin parempi ihminen kuin sinä!" Nyt Salli otti askeleen minua kohti ja löi avokämmenellä kasvoihini. Se teki kipeää, ja silmäni kosdtuivat katkerista kyynelistä. Sillä hetkellä vihasin Sallia enemmän kuin ketään, mitään muuta koko maailmassa. Juoksin yläkertaan omaan huoneeseeni. Lukitsin huoneeni oven, heitin ulkovaatteet nurkkaan ja ryömin niiden alle piiloon. Salli nousi perässäni yläkertaan ja huusi oven toiselta puolelta kaikenlaista, alkaen siitä, että hän oli nykyisin myös Tähtinen ja siten minun huoltajani, loppuen sadatteluihin ja vakuutteluihin, että isän kanssa keskusteltaisiin vielä. Joutuisin kuulemma jonnekin kasvatuslaitkoseen. Ummistin silmäni ja itkin, paitsi kivusta, myös nöyryytyksestä ja vihasta. Vihasin Sallia ja myös äitiä ja isää, koska äiti oli lähtenyt niin helposti ja isä retkahtanut tuohon kyykäärmeeseen. Annoin kuumien kyynelten valua kasvojani pitkin, poskilta ne tipahtelivat punaisen hupparin etumukselle. Suorastaan tärisin silkasta järkytyksestä. Minulla oli niin paha, pelokas olo, että hyvä etten oksentanut. Sekä viha että pelko löivät aaltoina ylitseni. Konttasin toiselle puolelle huonetta ja etsin peiliä. Sammutin kattovalon ja sytytin pöytälampun. En edes katsonut, minne sohin, enkä kyyneltäni mitään olisi nähnytkään. Painoin peiliä mahdollisimman syvälle, verta tuli aina vain enemmän. Peli, käteni ja kasvoni tuhriintuivat tummanpunaiseen, lämpimään nesteeseen, kipu ranteessani vain yltyi, muttei se nyt auttanut. Vaikka kuinka yritin auttaa itseäni, oloni vain paheni. "Epäiletkö milloinkaan, että et jaksaisikaan niellä enenpää? Naruasi toivot köydeksi ja pettymykset riittää." Sillä hetkellä tahdoin vain kuolla. Kuolla pois. Käteni olivat kuin tulessa, kasvot veressä ja takaraivossa tykytti ajatus: tee jotain! Äkkiä kaikki se tuska, suru ja ahdistus, sekä kaikki muut tunteet, jotka olivat piilossa sisälläni, saivat vallan. Päätin tehdä jotain radikaalia, en jäänyt miettimään mitä, vaan nousin ylös nurkasta ja avasin huoneeni oven. Käytävä oli hiljainen ja pimeä, Salli ja isä olivat jo menneet nukkumaan. Sipsutin hiljaa alakertaan ja keittiön pesuainevarastoon. Nappasin vain jonkin pullon mukaani ja nousin äänettömästi takaisin huoneeseeni. Toimin kuin sumussa, en ymmästänyt tekojeni merkitystä. Loc. Pesuaine. Nähtävästi vielä tappavaa tavaraa. Litku oli kulmikkaassa litran pullossa ja katsahdus pullon sisään paljasti pesuaineen olevan vaaleanvihreää, omituisenhajuista nestettä. Mitään ajattelematta ensin haistoin hieman tarkemmin -nenääni jäi pistävä, epämiellyttävä haju- ja nostin pullonsuun huulilleni. Hörppäsin aimo kulauksen, ja toisen. Liemi maistui pahalta ja poltteli kurkussa ilkeästi. Pyyhin kasvojani märällä rätillä ja koko tilanne valkeni minulle, kun vatsassa ja keuhkoissa alkoi polttaa niin voimakas kipu, etten pystynyt istumaan. Laskeuduin kontalleni, mutta kipu ei hellittänyt, päinvastoin. Kipu levisi myös henkitorveen. En enää hallinnut liikkeitäni, vaan kaaduin kyljelleni lattialle ja aloin sätkiä holtittomast. Kipu oli niin kova, etten nähnyt mitään. Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut, Loc oli lamaannuttanut äänihuulet! Tällaistako kuoleminen olikin? Katsella, kun oma huone kieppuu ympärillä ja hengittäminen vaikeutuu? Lopulta sätkiminen lakkasi, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Voin kuitenkin niin pahoin, etten jaksanut edes kääntyä. Vatsassa poltteli ilkeästi, ja oksenin. En jaksanut kääntyä kunnolla kyljelleni, joten olin tukehtua siihen paikkaan. Sapekas neste takertui kurkkuuni ja yskin ja pärskin, yökin ja lopulta sain oksennuksen ulos. Makasin edelleen selälläni yltä päältä veressä ja oksennuksessa. Silmäni painuivat väkisinkin kiinni ja tajusin hämärästi, että olin vaipumassa tajuttomuuteen. Avasin vielä silmäni, mutta näkökenttä sumeni heti... Näin itseni kuin veden alla, hieman epäselvänä hahmona. Tai ei, en se ollut minä, en oikeasti. Tuo tyttö lattialla, hän makasi yksin huoneessaan, kuoleman kielissä. Kalpeana kuin lakana, kuin kuollut. Vaaleat kiharat kehystivät tytön kasvoja, kasvot veren ja oksennuksen peitossa. Tyttö en voinut olla minä, sillä en minä oikeasti ollut niin typerä, että yrittäisin... yrittäisin... Kyllä, minä se olin. Olin juonut pesuainetta, yrittänyt päästä pois. Nyt, edelleen lattialla makaava hahmoni alkoi haalentua, haihtua pois pikkuhiljaa. Minä ikään kuin katosin reunoilta, hitaasti mutta varmasti. Avasin suuni, yritin huutaa, ettei aikani ollut vielä, mutta sanani hukkuivat höyhenenkevyeen hiljaisuuteen ja iäisyyteen ympärilläni. Hahmo, minun ruumiini, katosi edelleen, nyt vain pää ja kädet olivat erotettavissa. Menin lähemmäs ruumistani ja tunsin nopean, epätasaisen sydämensykkeen sitä etsiessäni. Kuulin vaivalloisen hengitykseni keuhkoistani. Seurasin vielä sydämensykettäni, kunnes, ilman minkäänlaista varoitusta, se katosi. Heräsin hätkähtäen. Aluksi en tiennyt, kuka ja missä olin, ja vielä vähemmän, miksi. Olinko elävä vai kuollut? Kun silmäni tottuivat valoon, havaitsin olevani omassa huoneessani, likainen mutta hengissä. Katselin seinäkelloa, ja tajusin sen näyttävän puolta kolmea. Olin paitsi elossa myös yksin kotona. Minulla olisi hyvä aika siivota huonettani ja miettiä, selvittää ajatuksiani. Katseeni osui Loc -pulloon ja silmäni täyttyivät kyynelistä, mutta tällä kertaa ne olivat ilon kyyneliä. Olin käynyt vaarallisen lähellä kuolemaa ja voittanut. Nyt ymmärsin, että elämä on lahja, joka jokaiselle annetaan, eikä siitä kuulu yrittää hankkiutua eroon. Kiitin onneani ja tunsin sisälläni taas elämänhalun ja -ilon liekin, jonka joskus olin kadottanut. Tunsin, miten olin yhdessä yössä muuttunut valtavasti, parempaan suuntaan. Kun sain siivottua, mieleeni nousi eräs ajatus. Ehkä olisi jo aika hankkia oikeita ystäviä. Näppäilin numeron puhelimeen ja odotin vastausta. A-K vastasi neljännellä soitolla. "A-K? Hei, Tuulia tässä. Mietin vaan, että voisit sä tulla käymään? Mulla olis paljon kerrottavaa." [Myöhemmin minusta ja A-K:sta tuli parhaat ystävät. Kerroin teille tarinani, jottei kukaan tekisi niin typerästi kuin minä tein.] Tarinassa käytettyjen kappaleiden esittäjät ja kappaleiden nimet: The Rain: Merkinkantaja, Kiitos Turvakytkin: Avaimet kädessään Eminem: Mockingbird Dido: Honestly OK Yö: Joutsenlaulu Sasha: Turn it into something good Britney Spears: What it's like to be me PMMP: Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Kommentit