Kirjoitukset

Huurrettu

Milena, 18.10.2006 20:03
Katsottu 2019 kertaa

Katsoin vettä jalkojeni alla. Olin aina rakastanut näitä kesiä, jolloin saattaa antaa auringon lämmittää kasvoja, tuulen kuiskailla hiuksissa ja laineiden liplattaa varpaiden välistä. Sinä kesänä oli ollut poikkeuksellisen kaunis sää. Minä olin jo luullut, että koko lomani menee pilalle. Enhän voinut unohtaa sinun kanssasi viettämiämme lukuisia hetkiä. Olin piirtänyt paperille sydämenkuvan, kiinnittänyt sen seinään ja heitellyt sitä keittiöveitsillä kunnes oli jo liian myöhäistä käydä nukkumaan. Katsellessani järven pohjaa siinä laiturinnokassa, jossa oli vettä tuskin vyötäisille asti, saatoin kuulla korvissani itkevän äänen joka lauloi Ronan Keatingin Iristä. Sinä hetkenä muistin, kuinka paljon koskaan rakastinkaan. Olisin voinut antaa mitä vain, jos ihmiset olisivat luottaneet minuun kuten he luottivat sinuun. Tunsin itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Edes sinä et saanut muutettua minäkuvaani positiivisemmaksi. Katsoin maailmaa omasta näkökulmastani, ja näin pienet siniset perhoset heinikossa. Näin maailman kauneuden, mutten osannut tunnistaa myrskyn varoittavia tunnusmerkkejä sinussa. Olin kai itse kylvänyt ne ja lopulta korjannut sadon, tuottoisamman kuin koskaan. Kyyneleet olivat rikkauttani. En ollut valmis luopumaan rakkaudestani. Omistin ehkä ruumiini, mutta mieleni oli sinun. Samoin sydämeni. Kevyt tuulenhenkäys pohjoisesta kaatoi minut ollessani yksin. Mikset jäänyt tukemaan minua? Kivuliainta oli nähdä totuus; Minä en ollut mitään. Näyttäydyin viattomana valossasi saadakseni sinut huomaamaan. Tässä minä olen koko ajan ollut. Katso nyt. Nuorempana olo ei ollut helppoa. Se oli raskasta. Mutta sinulle oli varmasti myös raskasta olla vanhempi. Minä en ollut helpoimmasta päästä ihmislapsia – tahdoin saavuttaa rakkauden rajapisteen. Saatoin kärttää, toistaa ja vinkua – vain saavuttaakseni päämäärän sinun mielessäsi. Oli päiviä, jolloin rakastin yksinkertaisesti ja selkeästi. Toisina päivinä toivoin pääseväni ajatuksiisi, pohdin, miten rakastaa oikein ja vilpittömästi. Näistä päivistä koostui muistoihini terävä, kylmä ja kivulias, mutta rakkaudentäytteinen, tarina. Päivät sinua ajatellen eivät olleet koskaan helppoja. Eivät päivät ole helppoja jos odotat jotakuta ja ajattelet häntä jatkuvasti. Yritin rauhoitella itseäni ja saada itseni uskomaan sinuun. Kyllä sinä pärjäisit. Tuijottaessani veteen tiesin, että olitkin pärjännyt ja tulet aina pärjäämään. Olit kulkenut rosoisilla kivillä edelläni. Minä hukuin sinun loistoosi. Enhän minä halunnut loistaa. Halusin jäädä varjoihin ja löytää pimeyden sydämen. Kaikkien mustien kissojen salaisen lankakerän. En vain ymmärtänyt, että se syntyisi jonain päivänä oman itseni sisällä. Se kasvoi ja kasvoi, kuin huoli rakkaimmasta, sinusta, mutta peitin sen hiljaisuuteen. Minä en halunnut olla hiljaa, mutten löytänytkään enää sitä toista vaihtoehtoa. Minun maailmaani ei riittänyt sitä väriloistoa jonka sinä omistit. Minä olin vain väsynyt pieni perhonen harmailla lumpeenlehdillä. Etsiessäni vastauksia lukuisiin kysymyksiini, törmäsin sinun muistoosi. Ymmärrettyäni, miksi pullon oli pysyttävä ehjänä myrskyssä, saatoin katsoa itseäni silmiin ja nimetä syyn. Illan hämärryttyä nousin laiturilta, hyräilin pätkän Iristä ja muistelin sinua rakkaudella. Olisitko sinä tuntenut huurteen ikkunalasissa samalla uupumuksella kuin minä?

Kommentit