Kirjoitukset

Kullervo

Ronnie, 28.04.2007 7:57
Katsottu 1739 kertaa

Kullervo Ojanperä syntyi eräänä poikkeuksellisen myrskyisänä yönä 15.10.1985 perheeseen, jossa jo entuudestaan oli yksi, häntä vuotta vanhempi kuvankaunis tyttölapsi Mari. Hänellä oli rakastava äiti, ja alkoholiongelmainen isä, joka lopulta, Kullervon ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen, riitaantui vaimonsa kanssa ja suutuspäissään löi tätä halolla päähän. Kullervon äiti kuoli sairaalassa, saamiinsa vammoihin ja Kullervo ja Mari sijoitettiin sijaisperheisiin, erilleen toisistaan. *** Kullervo oli kiltti lapsi. Hän oli suloinen vauva, eikä kiukutellut juurikaan tullessaan uhmaikään. Pojalla oli paljon ystäviä, mutta hän viihtyi parhaiten yksinään. Pikkuhiljaa toiset lapset alkoivat vieroksua poikaa, ja hänen ystävänsä kaikkosivat, lukuun ottamatta vilkasta luokkatoveria, Väiskiä. Väiskistä ja Kullervosta tuli ylimmät ystävykset. He tekivät kahdestaan kepposia opettajille, ja keksivät jos jonkinlaisia hassutuksia. Kullervo rakasti ystäväänsä enemmän kuin ketään muuta. Hän oli jopa sanonut tämän Väiskille ja saanut pojan nauramaan katketakseen. ”Et sinä voi sanoa noin”, Väiski oli sanonut hymyillen kuitenkin ilmiselvästi onnellisena. ”Miksen?” Kullervo oli kysynyt hämillään. Väiski oli selittänyt, ettei kaksi poikaa voi sanoa rakastavansa toisiaan. Kullervo oli ollut pitkään hiljaa ja miettinyt ystävänsä sanomaa. Yläasteen alkaessa Kullervo ja Väiski joutuivat eroon toisistaan, sillä he joutuivat eri luokille. Kullervolle se merkitsi maailmanloppua, mutta hän ei näyttänyt ahdistustaan kenellekään. Kukaan ei saisi koskaan tietää hänen tunteistaan. Ei kukaan koskaan. Väiski ja Kullervo erkaantuivat toisistaan koko yläasteen ajaksi. Väiski ikävöi Kullervoa ja tahtoi palata takaisin entiseen, mutta tietyt syyt estivät häntä lähestymästä vanhaa ystäväänsä. Kullervo oli leimattu homoksi. Väiski ei halunnut sitä leimaa otsaansa. Se oli sateinen lauantai. Kullervon ja Väiskin peruskoulu oli juuri päättymässä. Koko koulu oli ahtautunut jumppasaliin kuuntelemaan rehtorin puhetta. Mies kiitteli tapansa mukaan oppilaita onnistuneesta kouluvuodesta ja toivotti koulunsa päättäville yhdeksäsluokkalaisille menestystä jatko-opintoihin. Kullervo istui penkissään ja yritti keskittyä puheen kuunteluun, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Kullervo ei voinut lakata ajattelemasta edessään istuvaa poikaa, joka ala-asteella oli ollut hänen paras ystävänsä ja rakkautensa kohde. Viimeksi mainittua Väiski toki oli vieläkin. Kullervo katseli pojan niskaa. Hänen mielestään Väiskillä oli kaunis niska. Väiskin hiukset olivat mustiksi värjätyt ja lyhyehköt. Poika nosti ne ilmeisesti geelillä tai jollain muulla pystyyn. Kullervo ei voinut olla pitämättä tästä tyylistä. Hänen omat hiuksensa olivat tylsän maantienväriset, ja ne roikkuivat kasvoilla. Ne olivat kasvaneet mallistaan ja ulottuivat nipin napin pojan harteille. Kullervo vihasi niitä. Viimein rehtori alkoi jakaa stipendejä. Kullervon luokkatoveri, Maikki Merikunnas sai kuvaamataidon stipendin ja näytti hehkuvan. Kullervo oli vilpittömästi hyvillään hänen puolestaan. Kullervo lakkasi kiinnittämästä huomiota stipendien saajiin ja keskittyi taas Väiskin ajattelemiseen. Tuon pojan oli pakko olla täydellinen… Samassa rehtori luki papereistaan tutun nimen: Väinö Mäki. Se oli Väiskin oikea nimi. Väinö Mäki, yhdeksäs B-luokka. Kullervo terästäytyi. Seurasi katseellaan, kun Väiski nousi tuolistaan ja luovi tiensä ystäviensä ohitse. Poika näytti hyvältä, kävellessään varmoin ja itsevarmuutta uhkuvin askelein kohti rehtoria. He puristivat toistensa kättä ja joku nappasi heistä kuvan, rehtorin luovuttaessa stipendin Väiskille. Kullervo ei tiennyt, ei muistanut, eikä halunnut muistaa, mistä poika oli stipendinsä saanut. Hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan tuosta komeasta pojasta. Koko koulun väki lähti purkautumaan salista, omiin luokkiinsa, joissa luokanvalvojien oli määrä jakaa todistukset. Kullervo istui seuraavat minuutit luokan perällä kynsiään pureskellen. Hänen oli nähtävä Väiski. Onniteltava poikaa. Kysyttävä kesälomasuunnitelmista. Hänen oli pako puhua Väiskin kanssa. Pakko. Viimein Kullervon luokanvalvoja luovutti Kullervon todistuksen pojalle ja toivotti onnea lukioon. Sinne Kullervo menisi. Hänen keskiarvonsa riitti loistavasti, ja hän ei vielä tiennyt mitä halusi aikuisena tehdä. Lukio oli paras paikka hänelle. Kullervo tutki todistustaan luokasta poistuessaan. Hetkellisesti hän oli aivan unohtanut Väiskin. Nuorukainen tutkaili saamiaan numeroita. Liikunta oli pudonnut, siitä oli tullut 7. Äidinkieli oli pysynyt kahdeksikkona, samoin englanti ja kotitalous. Matematiikka oli noussut kahdella numerolla, siitä hän oli saanut seiskan. Kullervo keskeytti todistuksenluvun kun tajusi törmäävänsä pian edessään seisovan ihmisen selkään. Hän kohotti katseensa ja huomasi ihmisen olevan, kukapa muukaan kuin jumalainen Väiski. Tuo oli yksin. ”Väiski moi!” Kullervo tervehti poikaa ja sai tuon säpsähtämään ja kääntymään salamana ympäri. Nähdessään Kullervon hän hymyili leveästi. ”Terve, mitä äijä? Tuliko hyvät numerot?” Kullervo naurahti hiljaa. ”Ihan hyvät. Entä sinulle?” Väiski ojensi todistuksensa Kullervolle, joka puolestaan antoi omansa Väiskille. Kullervo tutkaili todistusta ja hymyili. ”Ruotsista kuusi. Aika hyvin hei!” hän virnuili. Väiski naurahti ja huitaisi vähättelevästi kädellään. ”Ruotsi on tappotylsää”, nuorukainen tuumasi. Pojat juttelivat keskenään pitkän tovin, ja huomasivat jääneensä käytävään kahdestaan. ”Tuota… Et varmaan tahdo seuraa kotimatkalle?” Väiski kysyi hiukan vaisusti. Kullervo hymyili. ”Kävellään”. Kaksikko tunki todistuksensa taskuihinsa ja lähti kävelemään. ”Harmi etten eottanut sateenvarjoa mukaan”, Väiski myhäili. ”Hiukset kastuu ja geeli valuu naamalle”. Kullervo nauroi. ”Oletko sinä joku metroseksuaali tai jotain?” hän kysyi hymyillen aavistuksen verran vinosti. Väiski tuhahti. ”En kai. En mikään sellainen kuin joku David Beckham.” Poikien kävellessä Kullervo kuunteli, kun Väiski kertoi vuoroin kesälomasuunnitelmistaan, vuoroin elämäntilanteestaan. Kävi ilmi, että Väiski oli tahtonut pitkään ottaa yhteyttä Kullervoon, muttei ollut uskaltanut, sillä pelkäsi leimautuvansa homoksi. Kullervo sanoi ymmärtävänsä Väiskiä. Niin hän tekikin. ”Hei muuten, onneksi olkoon siitä stipendistä!” Kullervo sanoi yhtäkkiä. Hän sai Väiskin virnistämään. ”Kiitos.” Sateessa likomäriksi kastuneet pojat saapuivat Väiskin kotitalon eteen. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan hetken, vesipisaroiden valuessa poskiaan pitkin leualleen ja siitä maahan. ”Minä olen onnellinen”, Väiski sanoi yhtäkkiä. ”Siitä, että sinä uskalsit tulla sanomaan moi”. Kullervo hymyili ja katsoi ystäväänsä silmiin. ”Niin minäkin”, hän sanoi ja pyyhkäisi märkiä hiuksiaan pois kasvoiltaan. ”Nähdään, Väinö”. Väiski hymyili paljastaen rivistön täydellisen suoria ja valkoisia hampaita. Kullervo tunsi hieman punastuvansa, huomatessaan, miten kumman intensiivisesti poika häntä katsoi. Väiski hymähti ja kumartui. Hän suukotti Kullervon poskea ja sai tämän punastumaan rajusti. ”Siitä mitä sanoit silloin kolmannella luokalla…” Väiski aloitti vaisusti. ”… Niin minäkin sinua”. *** Seuraavat kaksi kuukautta olivat Kullervon elämän onnellisimpia. Hän ja Väiski liikkuivat tiiviisti yhdessä. Väiski ei kuitenkaan tahtonut, että kukaan saisi tietää hänen seurustelevan pojan kanssa, joten julkisilla paikoilla liikkuessaan Kullervon oli pystyttävä hillitsemään itsensä ja olemaan kuin he olisivat olleet vain ystäviä. Mutta eihän se ollut lainkaan niin. Toisinaan Kullervosta tuntui turhauttavalta esittää jotain muuta kuin mitä oli, mutta Väiskin takia hän oli valmis siihen. Mutta sitten sattui jotain kamalaa. Kullervo istui Väiskin kanssa tämän huoneen lattialla. He pelasivat korttia. ”Kultsu…” Väiski aloitti hiljaa. Kullervo kohotti katseensa korteistaan pojan kasvoihin ja katsoi tätä kysyvästi. ”Niin?” Väiski ei ilmeisesti tiennyt miten asettaa sanansa. Hän piti pitkän tauon. ”Minä… En enää voi jatkaa näin”, hän sanoi sitten niin hiljaa, että Kullervo juuri ja juuri kuuli. ”Mitä? Mikset?” hän kysyi järkyttyneenä. Väiski hymyili hieman anteeksipyytävästi. ”Anteeksi Kullervo. Minä vain en voi”. Kullervo tuijotti poikaa silmät selällään. Yhtäkkiä tuntui, kuin kaikki olisi kaatunut hänen päälleen. ”Väiski, sinä olet ainoa asia, joka pitää minut hengissä”, hän kuiskasi voimattomasti. Hän nousi ylös ja lähti huoneesta. Hän loikki rappuset alas kolme kerrallaan, meni eteiseen, veti kengät jalkaansa ja avasi oven. Hän kuuli Väiskin äänen huhuilevan häntä, mutta hän ei välittänyt. Nyt ei enää millään ollut merkitystä. Kyyneleet valuivat pojan poskille. Tämä oli niin epäreilua. Kullervo astui ulos ja paiskasi oven kiinni, lähtien sitten juoksemaan. Hän ei tiennyt, minne oli menossa, muttei välittänyt siitäkään. Koko ajan hän toivoi, että Väiski olisi juossut hänen peräänsä, mutta Väiskiä ei kuulunut. Kullervo huomasi tulleensa junaradalle. Hän lähti kävelemään radanvartta kädet taskuissa, pää painuksissa. Hänellä ei ollut enää mitään. Äkkiä Kullervo kuuli junan lähestyvän. Hänen huulillaan käväisi pieni hymynpoikanen, kun hän asettui seisomaan kiskoille. Hän näki sen. Se oli tuiki tavallinen taajamajuna. Se lähestyi nopeaa vauhtia. Kullervo sulki silmänsä. Seuraavan sunnuntain sanomalehdessä ilmoitettiin kuolleet. Yksi ilmoitus, pienenpieni, joka lähes hukkui muiden joukkoon, kuului: Matti Kullervo Ojanperä 15.10.1985 Helsinki 4.8.2000 Helsinki Ota rakkaamme syliisi, taivaaseen kanna. Hellästi peittele, levätä anna. Kaipaamaan jäivät: Sijaisvanhemmat Ystävät, sukulaiset Väinö

Kommentit