Kirjoitukset

Lintu

tyttönen91, 07.06.2007 18:33
Katsottu 1580 kertaa

Kuinka he jaksavat nauraa? Kuinka hymyillä? Ajattelin, kun kasoin koulun käytävää. Niiden kivisten, niin kylmien seinien ympäröimänä. Elämä ei tuntunut miltään, se vain oli, mutta minä en. Näin kuinka se harmaana tylsä kiisi ohi, enkä minä halunnut hypätä kyytiin. Sillä halusin olla vapaa ja lentää. Elää tämän kaiken yläpuolella ja minun niin kuin muidenkin olisi hyvä olla. Ei luonnon katastrofeja, ei työllisyyden ongelmia, terrorismia, rasismia… kuinka pitkän listan jaksaisinkaan tehdä? Istuin lattialla ja nojasin seinään avonainen matikan kirja jalkojen päällä. Korvanapeista tajuntaa kajahteli: Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään. Alhaalla jossain nukkuu kaikki muut. Kukaan ei löydä pimeyteen meidät merkitään. Saa salaisuuden sysimetsän puut… Sitten soi kello kertoakseen aamun kolmannen tunnin alkavan. Luokkatoverit ilmaantuivat pieninä ryhminä luokan eteen. Osa tuli vasta nyt kouluun. Minulla oli ollut aamulla valinnaisen musiikin tunti. Käytävän toisen pään ovet avautuivat taas, kun ihmisiä virtasi sisään. Massan keskeltä minua lähestyi punalettinen tyttö, jonka toisella olalla roikkui kulunut reppu ja pyöräilykypärä. Jennin naama sädehti ilosta. Istuuduttuaan viereeni hän alkoi sepostamaan hitusen hengästyneellä äänellä: ”Huh, että tuli kiire. Katso Sonja näitä minun uusia farkkuja, eikö olekin makeat? Nämä ovat Onlyn farkut. Kerroin äidille, että ostin alennusmyynnistä. Sanoin, että maksoivat vain kympin. Se idiootti uskoi, ihan kuin Onlyn farkut saisi kympillä.” Sitten Jenni madalsi ääntään: ”Ei edes meinattu Nooran kanssa jäädä kiinni.” Jenni luuli, että me olimme sydänystäviä. Mutta emme me olleet. Hän oli kaveri ulkokuoreni kanssa, mutta ei minun, sillä sydämeni oli yksin. Hänen perheessään oli seitsemän lasta, eikä raha meinannut mitenkään riittää. Jenni oli aina ollut kateellinen minulle, sillä minä olin perheen ainut lapsi, ja sain mitä halusin, myös sitä mitä en halunnut. Hymyilin väkisin. ” Eli varastitte”, ulkokuoreni totesi. ”Niin, ja Noora otti yhden paidan. Se on tosi helppoa, ei tarvitse kuin…”, Jenni alkoi selvittää perusteellisesti, miten oli onnistunut nykäisemään uudet housut mukaansa kaupasta. Siirsin katseen matematiikankirjaan. Muutaman minuutin vierähdettyä pyylevä matematiikan opettaja rouva Tiilikainen tallusteli meitä kohti tyhjenevällä käytävällä. Istuin luokassa ikkunan vieressä, ja katselin ulos. Pakkanen oli saapunut yllättäen, edes luonto ei ollut osannut varautua siihen. Punaiset marjat riippuivat jääkiteisillä pensaan oksilla. Koivut olivat vaistomaisesti pudottaneet kaikki lehtensä. Linnut valmistautuvat lähtemään etelään. Uppouduin omiin maailmoihini, joissa lentäisin vapaasti kuin lintu. Ja kuin huomaamatta lyijykynä raapusti linnunpoikasta vihkonetukanteen. Takanani istuva Jenni tökkäisi minua kynällä selkään. Käännyin taaksepäin ja huomasin koko luokan katsovan minua. ”Sonja”, opettaja kutsui minua huhuillen ja piti kädessään valkoista paperia. Tajusin, että käynnissä oli kokeidenpalautus. Astelin kohti liitutaulua ja otin paperin opettajan kourasta. Vilkaisin kokeen yläreunaan ja palasin paikalleni. ”Mikä tuli?” Jenni kysyi yrittäen kurkistaa olkani ylitse. Annoin paperin hänen utelijaalle kädelleen. ”No niinpä tietysti. Sinä et varmaan pysty saamaan mitään muuta kuin kymppejä. Minun äiti hyppisi varmasti kattoon, jos toisin mukanani seiskan sijasta kympin. Mitä sinun vanhemmat oikein sanovat?”, Jenni kysyi palauttaessaan paperin takaisin minulle. ”Kai ne ovat ihan tyytyväisiä”, vastasin taitellessani koetta kahtia ja sujautin sen koululaukkuun Laskin helpottuneena raskaan laukun keittiönlattialle. Kaivoin puhelimeni laukusta ottaakseni äänettömän profiilin pois käytöstä. Äiti oli jättänyt minulle viestin vastaajaan: ”Hei kulta! Kokous venyy vielä varmasti muutaman tunnin ja sitten on vielä illallinen erään uuden kääntäjän kanssa, joten olen kotona vasta kymmenen jälkeen. Soita isille, jos tulee joitain ongelmia, sillä en voi vastata puhelimeen. Pakastimessa on pakastepizzoja, syö vaikka sellainen. No niin, haleja ja pusuja. Nähdään illalla, jos et ole jo nukkumassa. Ai niin, muista katsoa että Fennillä on ruokaa kupissa. No niin, hei hei!” Huokaisin. Laiton uunin päälle ja otin kinkkupizzan sulamaan. Istuin baaritiskin ääreen, ja kaivon koulukirjat esille. Kahlattua läksyt huolellisesti, söin pizzan ja luin seuraavan biologian kappaleen etukäteen sekä kertasin mielessäni matikan toisen asteen funktiot paremman tekemisen puutteessa. Uskomattoman koulumenestykseni salaisuus oli ahkeruus. Kyllä Jennikin saisi kokeista parempia, jos ei huitelisi niiden ammattikoululaisten kavereidensa kanssa pihalla yötä myöten. Äkkiä tunsin jaloissani jotain karvaista, ja samassa kuului huomiota kerjäävä naukaisu. Kaappasin jaloissani pyörivän Fenni-kissan syliini ja silittelin sitä hajamielisesti. Vajosin taas mielikuvitukseni viemäksi, ja hetken päästä käteni lakkasin rapsuttamasta kissaa. Havahduin vasta, kun Fenni hyppäsi tyytymättömänä alas. Samassa mieleeni muistui tyhjä ruokakuppi, jonka äiti oli kehottanut täyttämään. Pian Fennin nimellä varustettuastia oli täynnä Whiskas-kissanruokaa. Haroin hetken hiuksiani miettiessäni mitä tehdä. Äiti tulisi vasta myöhään, vaikka ei sillä niin väliä. Olimme nykyään aika etäisiä äidin lukuisista lähestymisyrityksistä huolimatta. Päätin kiivetä ullakolle. Se oli ainoa paikka, jossa tunsin enää viihtyväni. Maailmastani oli hitaasti sammumassa se taskulamppu, jonka avulla näin eteenpäin. Joko lamppu oli palamassa loppuun tai patterit lopussa, ehkä molemmat. En tiennyt mitä tehdä. Kaikki tuntui vain tylsältä ja tyhjältä. Ei ollut mitään mistä olisin ollut iloinen. Ajattelin kerran mennä puhumaan koulukuraattorille, mutta käännyin ovella takaisin. Oli liian korkea kynnys painaa summeria. Tuskin kuraattori olisi ottanut minua kovin vakavasti. Kuulin päässäni kuraattorin äänen: ” Vain murrosiän kriisejä. Kyllähän sinun lähes kympin oppilaana tulisi tietää, että juuri tässä iässä nuori etsii itseään.” Otin hyllyltä kiikarit ja kääriydyin raskaaseen vilttiin. Ullakolla oli aika viileä. Nojasin vanhaan lipastoon ja katselin kiikareilla puoliympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaukana siinsi meri. puiden latvat heiluvat ja meren vesi kohosi aalloiksi. Luonto ikään kuin osoitti mieltään. Lintuja ei näkynyt. Monesti täällä istuskellessani tiirailin lintuja ja luonnostelin niitä vihkoon. Minusta oli tullut aika hyvä siinä, ainakin omasta mielestäni. En koskaan ole näyttänyt luonnoksia kenellekään. Ne olivat minulle niin läheisiä, joten en tahtonut kenenkään näkevän niitä. Ne eivät olisi olleet silloin enää niin erityisiä. Suuni venyi pitkään haukotukseen. Pian torkuinkin pölyisellä ullakolla. ”Räksähdys”, ja säpsähdin hereille. Joku tai jokin oli osunut ikkunaan. Katsoin hämmentyneenä ikkunaa. Siihen oli syntynyt pieni särö. Tartuin ikkunan kahvaan ja nykäisin, mutta se ei liikahtanutkaan. Ikkunaa ei selvästikään ollut avattu pitkään aikaan, mutta lopulta se taipui tahtooni. Kylmä viima syöksyi sillä samalla hetkellä vinttiin. Työsin pääni ulos ja tasoin suoraan alaspäin. Maassa makasi lintu. Mieleeni putkahti muistoja, joissa istuskelin kiikaroimassa ilmassa syöksähteleviä lintuja. Muistoja, joissa ruokin lintuja talvisin auringonkukansiemenillä. Halusin auttaa sitä onnetonta untuvapalloa, joka makasi tyrmättynä takapihallamme. Kiiruhdin alakertaan, sulkematta ikkunaa. Eteisessä nappasin naulakosta beigen pitkän neuletakin ja puin sen päälleni juostessani ulos. Pysähdyin pienen linnun viereen ja tunnistin sen västäräkiksi. Se oli eloton, ja sen toinen siipi oli taittunut luonnottomaan asentoon. Minua suretti, se oli viaton pikku lintu, joka oli lentänyt ikkunaan, tajuamatta ettei sen läpi voinut mennä. Surin lintua, ja itkin sen puolesta. Tartuin siihen varovasti sormillani ja pitelin sitä kämmenelläni. Vaikka tiesin, ettei niin olisi saanut tehdä. Sillä muistin kuinka äiti oli kertonut minulle ollessani pieni, että linnuissa oli ”pöpöjä” joista tulisi kipeäksi. Niihin ei siksi saanut mennä koskemaan. Lähdin kävelemään meren suuntaan. Pysähdyin lähelle rantaa, ja hautasin västäräkin kuusen juurelle. Pidin sille pienen hautajaispuheen. Mutta ne maininnut mitään Jumalasta, sillä en uskonut Jumalaan, enkä uskonut pikkulinnunkaan uskovan. Puhelin sille kauniita asioita. Kerroin sen ruumiille, että sen sielu lentelisi vapaana taivaalla, eikä sen tarvitsi huolehtia siitä. Vaan sen keho voisi hyvin nukkua rauhassa ainiaan. Jätin linnun, ja kävelin jyrkän rantakallion reunalle. Katselin allani tyrskyävää merta. Levitin kädet sivuille, ikään kuin siiviksi. Olin tehnyt niin ennenkin. Suljin silmäni ja kuvittelin lähteväni lentoon. Yhtäkkiä olin varma, että voisin lentää. Ja jos lentäisin nyt, olisin ikuisesti onnellinen. Silmät yhä ummessa koukistin hieman jalkoja ja ponnistin. Tuuli tarttui minuun hetkeksi. Liihottelin käsiä sivuillani, ja nousin ylemmäs ja yhä ylemmäs. Minä lensin! Sydämestäni nousi onnentunne, joka täytti minut ja se sai minut hymyilemään. Eikä vain ulkokuortani vaan myös sisimpäni. Jos joku olisi katsonut hyppyäni, hän olisi nähnyt kuinka ruumiini putosi mereen. Ja hävisi aaltoihin. Mutta hän ei olisi nähnyt, kun sieluni lensi korkeuksiin.

Kommentit