Kirjoitukset

Kevätsade

Seraphine, 07.06.2007 20:59
Katsottu 1476 kertaa

Harmaansävyinen taivas roikkui väsyneenä koulurakennuksen yllä, kun Saara käveli alas sen jyrkkiä rappuja. Hänen takaataan avoimista ovista kaikui muutaman opiskelijan heleä nauru, ja hän itsekin hymähti sen kuullessaan - niin hyväntuuliselta nauru kuulosti. Päivä oli ollut raskas ja pitkä, mutta tyttö tunsi olonsa silti melko hyväksi. Tänään hänellä ei olisi kiire minnekään, tänään hän saisi olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa. Rappujen puolivälissä ollessaan kevyt tuulenvire lensi leikittelemään hänen vapaana roikkuvien hiustensa kanssa, jotka valuivat tummana virtana yli hänen olkapäidensä. Saara katsahti eteensä avautuvaa tyhjää pihaa ja hengitti sisäänsä viileää alkukevään ilmaa. Taivas enteili sadetta, eikä hänellä tietenkään ollut sateenvarjoa mukanaan. Tyttö kohotti pitkän talven kalpeuttamat kasvonsa kohti taivasta ja lähetti nopean rukouksen, ettei sadetta tulisi. Mutta kävellessään halki sirojen koivujen reunustaman pihan, rapsahtivat ensimmäiset pisarat maata vasten kuin alkusoitoksi ja sitten maailma peittyikin sateen harmaaseen verhoon. "Niinpä niin", hän mutisi vinosti hymyillen ja lähti juoksemaan. Lyhyen harkinnan jälkeen hän päätti paeta sadetta lähellä sijaitsevaan kirjastoon, sillä kouluun hän ei tahtonut enää palata - siellä hän oli ollut tällä viikolla enemmän kuin tarpeeksi. Hetken perästä Saara saapui hiukset ja takki hitusen kosteina kirjaston pääovista sen vaitonaiseen aulaan. Oli tavallista hiljaisempi päivä, eikä missään tuntunut näkyvän ristinsielua. Hän yritti parhaansa mukaan pyyhkiä pahimmat vedet hiuksistaan ja takistaan, ennen kuin jatkoi peremmälle. Kirjastohoitajat istuivat rauhallisina tiskiensä takana ja tervehtivät hymyillen Saaraa, joka hymyllä vastaten kulki tottunein askelein kirjaston perälle. Sateen kohina kuului jostain vaimeana mutta kotoisana, ja se sai Saaran hymyilemään. Hän nautti suunnattomasti kirjaston rauhasta, eteenkin tällaisina, hieman surumielisinä päivinä. Saapuessaan sarjakuvaosastolle, josta oli muodostunut hänen suosikkinsa, hän totesi ihmeekseen, että joku istui jo hänen vakiopöydässään. Kyseessä oli nuori, ehkä hänen ikäisensä poika, joka näytti uppotuneen Hämähäkkimies-sarjakuvalehteen. Pojalla oli mietteliäät, kalpeat kasvot sekä kuriton tummanpunertava hiuspehko, joka valui alati pojan silmille hänen kääntäessään sivuja. Saara katseli poikaa hetken, kohautti sitten olkiaan ja jatkoi matkaansa lähimmälle hyllylle. Nopeasti selkämyksiä silmäiltyään hän nappasi kiinnostavimmalta kuulostavan sarjakuvan, istahti lempipöytänsä viereiseen pöytään ja alkoi lukea. Sade valui ikkunoita vasten pitkinä virtoina tehden ikkunan takaisen maailman sumeaksi ja pehmeäksi. Hetkisen luettuaan Saara säpsähti. Hän kohotti katseensa lukemistostaan ja huomasi lempipöydässään istuneen pojan tulleen hänen luokseen. "Onko tämä paikka vapaa?" hän kysyi ja osoitti Saaraa vastapäätä olevaa tyhjää tuolia samalla lempeästi hymyillen. Saara räpytteli hetken silmiään, mutta hymyili sitten hämmentyneesti ja sanoi: "Kyllä, kyllä se on vapaa." Poika nyökkäsi hitaasti ja katseli sitten Saaraa silmiin. Tyttö hämmentyi kahta enemmän ja laski katseensa hieman punastuen. Pojan katse oli ollut jotenkin niin intensiivinen ja tutkisteleva. "Voinko istua siihen?" poika kysyi pehmeällä äänellään. Saara tyytyi vain nyökkäämään ilmeettömästi. Tällaiseen tilanteeseen hän ei ollut aiemmin joutunut, kirjastossa varsinkaan. Hän piti katseensa tiukasti sarjakuvakirjansa lehdissä, vaikka hän yhtäkkiä enää kyennytkään keskittymään niiden lukemiseen - hän kuunteli, kun poika veti tuolin kauemmaksi pöydästä, istuutui paita kevyesti kahahtaen ja veti sitten tuolin takaisin pöydän läheisyyteen. Kului hetki, jona ei kuulunut muuta kuin sateen kevyt ropina ikkunaa vasten. "Tiesitkö, että yhdellä hehtaarilla sademetsää voi kasvaa yli satoja puulajeja?" Saara kohotti hämmästyneenä katseensa ja vilkaisi poikaa, joka oli laskenut sarjakuvakirjan käsistään ja katseli, edelleen hymyillen, Saaraa käsi poskeen nojaten. "Eikö olekin ihmeellistä?" poika jatkoi silmät tuikkien. Jostain syystä Saaran poskille luikerteli kevyt puna, ja hän tyytyi ynähtämään vastaukseksi jotain myöntävää. Sitten hänen piiloutui uudestaan sarjakuvakirjansa taakse, sillä hän tunsi poskiensa punottavan enemmän kuin oli suotavaa. Saara puri huultaan eikä tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla kiusaantunut vai tietyllä tapaa imarreltu pojan seurasta. Tämä ei vaikuttanut ikävältä tyypiltä, eikä ollut pahannäköinenkään, ei, poika oli itse asiassa varsin hyvännäköinen... Tyttö säpsähti ajatuksiaan ja yritti hätistellä niitä pois, mutta ne lennähtelivät vilkkaan takaisin, kuin mehiläiset kesäisellä niityllä. Hetken perästä poika alkoi hyräillä vaimeasti. Melodia oli kepeä ja jotenkin tutun kuuloinen. Saara kuunteli sitä ääneti, kunnes poika lopetti. "Kuinka kauan sinä olet lukenut tuota samaa aukeamaa?" hän kysäisi naurahtaen. Saara tajusi tuijottaneensa kyseistä aukeamaa jo lähemmäs viidettä minuuttia, ja uudestaan punastuen hän käänsi nopeasti sivua. "Olen hidas lukija", hän mutisi ja yritti piiloutua yhä enemmän kirjansa taakse. Hän oli suunnitellut viettävänsä rauhallisen illan kirjastossa, mutta nyt tuo poika oli siinä ja häiritsi hänen keskittymistään. "En minä yleensä käyttäydy näin", Saara ajatteli ja huomasi olevansa hieman ärtynyt. Hän paransi asentoaan, laski kirjan alas ja oli juuri kysymäisillään pojalta, mitä tämä tahtoi, kun huomasi tämän katselevan häntä mietteliäästi hymyillen. Sanat takertuivat Saaran kurkkuun, ja lievän kakistelun jälkeen ne hypähtivät hieman liian vihaisen kuuloisina ulos: "Mitä sinä oikein haluat minusta?" Heti perään tyttö pelästyi omaa äänensävyään ja laski huulta purren katseensa alas. "Tai siis kun, ei kukaan tuntematon yleensä tule noin vain puhelemaan kanssani", hän jatkoi loppua kohden hiipuvalla äänellä. Sivusilmästään hän näki, kuinka pojan kasvoille nousi leveä, hampaat paljastava hymy. Siistit rivit kauniita, helmenvalkeita hampaita, aivan kuin elokuvissa, ja Saara tunsi sydämensä sykkeen häiriintyvän hetkellisesti. "Olen nähnyt sinut niin monesti, että tuntuu kuin olisit tuttavani", poika naurahti, ja Saara hämmentyi entisestään. Hän kelasi muistojaan, muttei saanut päähänsä, olisiko kenties nähnyt poikaa aiemmin. Hänellä oli kyllä todella huono kasvomuisti, joten kaikki oli kyllä mahdollista... "Jaa", tyttö tyytyi toteamaan eikä tiennyt, minne olisi katsonut. Hän ei ollut niitä, joilla olisi ollut ketterä ja sukkela kieli vastaamaan jollakin nasevalla ja hauskalla tavalla, ei - hän kuului niihin hiljaisiin taustahahmoihin, jotka tyytyivät hymyillen pysymään poissa tapahtumien keskipisteestä. Näin ollen koko tilanne, joka tuntui jotensakin varsin absurdilta ja uskomattomalta, oli hänelle tietyllä tapaa erityisen epämieluinen. Kirjojen sankarittaret sun muut hempukat nyt kohtasivat tällaisia asioita harva se päivä, mutta Saara todellakaan kuulunut niihin. Hän oli vain tavallinen tyttö, jossa ei ollut mitään erikoista, joka nautti itsekseen olosta ja rauhallisista illoista... "Voin minä kyllä poiskin mennä, onhan tämä tietenkin aika yllättävää ja epäkohteliastakin", poika sanoi hieman anteeksipyytävällä äänellä ja alkoi nousta, mutta omaksi yllätyksekseen Saara loi äkkiä katseensa pojan kasvoihin ja sanoi: "Voi ei, ei sinun tarvitse. En minä sitä tarkoittanut." Loppuilta oli jollain tapaa unenomaista. Saara tuijotteli posket hennosti punottaen yhtä ja samaa sarjakuvakirjan aukeamaa, joka oli jo kohta tuntitolkulla ollut avonaisena hänen edessään, ja kuunteli pojan lempeää ääntä. Poika kertoili yhtä ja toista itsestään ja asioista, jotka häntä kiinnostivat. Hänen juttunsa eivät tuntuneet liittyvän millään tavalla yhtikäs mihinkään, mutta silti niissä oli jotain pohdiskelevaa ja ihmeellistä, mikä jaksoi pitää Milkan mielenkiinnon yllä. Poika saattoi aloittaa kertomalla baletista, jota hän oli joskus pikkupoikana ollut katsomassa, mainita ohimennen pitävänsä lakritsista ja päättää sitten juttunsa humoristiseen kuvaukseen miehestä, jonka hän oli nähnyt aamulla juna-asemalla. Vaikka illan kuluessa Saara rentoutui pikkuhiljaa ja alkoi nauttimaan pojan seurasta, ei hän saanut sanottua juuri mitään, mitä nyt muutaman satunnaisen "Niin" - ja "Niinkö" -äännähdyksen jonnekin pojan jutustelun lomaan. Tätä tuntui jatkuvan likimain loputtomiin, mutta se ei Saaraa haitannut, lähinnä päinvastoin. Mutta sitten, kun oli enää vain kymmenen minuuttia kirjaston sulkemisaikaan, poika nousi, hymyili ja sanoi: "No niin, minun pitää nyt mennä. Oli mukavaa jutella." Ja niine hyvineen hän katosi sarjakuvaosastolta aulan suuntaan ja ilmeisesti ulos kirjastosta. Saara jäi vielä paikalleen hitusen hölmönä pojan perään tuijotellen. Hän säpsähti ajatuksistaan, kun eräs kirjastonhoitajista tuli ilmoittamaan kirjaston pikaisesta sulkemisajankohdasta. Nolosti hymyillen Saara keräsi tavaransa ja suuntasi pää yhä hieman pyörällä pääoville ja sieltä ulos. Ulos astuessaan hän sai huomata sateen lakanneen ja ilman kirkastuneen. Kaikkialla tuoksui raikas, kevätsateen kastelema maa, ja taivas huokui laskevan auringon kirkkaita värejä. Kuin unesta heräten Saara räpytteli silmiään, katseli ympärilleen kuin nähden sen kaiken ensimmäistä kertaa ja alkoi sitten hihittää. Poika, hänen juttunsa ja koko tilanne ylipäätään tuntui yhtäkkiä huvittavalta, kuin höpsöltä sadulta. "Mitä ihmettä tässä maailmassa on oikein meneillään", hän ihmetteli mielessään ja hymy suupielissä tanssien lähti kävelemään läpi puiston, jonka ylle tummuva ilta oli heittämässä hämäräänsä. Hän oli viettänyt illan pojan kanssa, jota hän ei entuudestaan tuntenut, joka oli kertonut itsestään joukon täysin satunnaisia seikkoja ja joka oli täysin unohtanut mainita nimensä. "Ei sen puoleen, että olisin sitä edes kysynyt", Saara tuumi, mutta hän ei ollut pettynyt. Hän ei ollut koskaan vaatinut elämältään liikaa, ja siksi hän kai siitä nauttikin niin paljon.

Kommentit